Vaara- ja onnettomuustilanteet ovat eräänlaisia kriisi- ja häiriötilanne hetkiä, jossa viestintää vaaditaan hetkellisesti enemmän.

Onnettomuustutkintakeskus (OTKES) antoi 26.3. onnettomuusuhkailmoituksen koskien päiväkodissa sattunutta onnettomuutta otsikolla ”Kaappisängyn rakenne ja toiminta mahdollistavat pienen lapsen luisumisen ja puristumisen sängyn ja seinän väliin” Itse onnettomuus tapahtui 24.3.

Turvallisuustutkintalaissa todetaan (viranomaistoiminta on aina lakisääteistä): "Onnettomuustutkintakeskuksen on ilmoitettava asianomaiselle viranomaiselle, jos turvallisuustutkinnan aikana havaitaan vikoja tai puutteita, jotka viranomaisen on uusien onnettomuuksien estämiseksi kiireellisesti korjattava.” Oman kohta seitsenvuotisen OTKES-urani aikana näitä on annettu muutama. Tämä on selvästi järein työkalu OTKESin pakissa, emmekä näitä kevein perustein anna. Nyt se oli perusteltua.

Kuten lakipykälässä todetaan, uhkailmoitus annetaan uusien onnettomuuksien ennalta ehkäisemiseksi. Se on kohdennettava sille viranomaiselle, joka pystyy asialle jotakin tekemään. Ja ”kiireellinen korjaaminen” tuo tilanteeseen välttämättömyyden nopeasta tiedottamisesta.

Kriisiviestinnän ohjenuorana voi pitää 72-tunnin sääntöä. Eli on viestittävä riittävän nopeasti, mutta ei liikaa, jotta ihminen pystyy toimimaan, eikä hänelle tule liikaa tietoa – meidän ”päämme” tarvitsee myös lepoa. Viestintään on löydettävä oikea rytmi ja tempo.

Onnettomuus tapahtui 24.3. ja uhkailmoitus annettiin 26.3. Käytännössä tähän meni siis kaksi vuorokautta – pyöreästi 48 tuntia. Viranomaisviestijän haaste on, että haluaisimme kaiken varman tiedon ennen kuin viestimme. Se ei käytännössä ole aina mahdollista ja turvallisuuden ja suojaustoimen vuoksi joudumme lähtemään liikkeelle usein vajavaisin tiedoin, joita päivitämme. Avoimuuteen sisältyy siis epävarmuuden elementti – väkisin, jotta saamme tietoa ulos.

OTKES kävi tekemässä paikkatutkinnan ja kuulemassa osallisia. Tapahtumien kulku ja tilannekuva olivat selvillä. ”Kaappisängyn käyttöön liittyy vaara pienelle lapselle”, totesimme ilmoituksessamme.

Noihin karkeasti pariin päivään sisältyi useampi keskustelu valvovien viranomaisten kanssa – tässä tapauksessa Turvallisuus- ja kemikaalivirasto (Tukes) sekä Lupa- ja valvontavirasto (LVV). Näiden lisäksi uhkailmoitus piti saada tiedoksi kuntiin ja tässä Kuntaliitto oli suurena apuna – auttoi kohdentamaan viestin kuntien sivistystoimiin, jotta tieto leviää. Myös Vantaan kaupungin kanssa keskusteltiin.

Viranomaisen on toimittava inhimillisesti ja OTKESilla on lakisääteinen velvoite viestiä osallisten ja lähteisten sekä omaisten kanssa. Niin tässäkin tapauksessa.

Kaikkeen kriisitilanteeseen liittyy aina ajatus kriisinjälkeisestä viestinnästä: tilanteeseen liittyy pelkoa, epävarmuutta. Kriisit ovat tunnetta. Niihin liittyy inhimillistä toimintaa – sanan siinä merkityksessä, että ihminen on käytännössä aina osa kriisitilanteen syntyistä. Myös viestin on oltava paitsi selkeä, inhimillinen. Lopulta yleisö – kansalaiset - ovat meidän arvioijamme.

Yllä mainittujen 48 tunnin aikana tietoomme tuli useita muita vaaratilanteita liittyen kaappisänkyihin. Kaupunkien turvallisuusjohtoa oli meihin yhteydessä kysyen, mitä heidän pitäisi tehdä.

Johtava tutkijamme totesi tiedotteessa: ” Vantaalla on annettu ohjeistus, että lapset eivät ole paikalla, kun sängyt kasataan ja nostetaan. Pidän tämän periaatteen laajentamista koskemaan niitä päiväkoteja, joissa vastaavanlaisia kaappisänkyjä on käytössä, hyvänä tapana toimia”.

Nyt viikonloppuna on uutisoitu ja on kysytty, onko lapsi turvallista viedä päiväkotiin. Perusteltu kysymys – lasten turvallisuus on ykkönen, eikä yhdenkään heistä pitäisi loukata saatikka kuolla paikassa, jossa heidän tulee olla turvassa. Tästä syystä uhkailmoituksen annoimme.

Viranomaiset ovat ryhtyneet toimiin. Viesti on mennyt perille. Kunnat ovat antaneet ja antavat ohjeita. Turvallisuudessa tuskin koskaan päästään 100 prosenttiin, mutta mahdollisimman lähelle pyritään.

Kyllä lapset voi viedä päivähoitoon pääsiäisen jälkeen.

Sosiaali- ja kriisityö on aloittanut oman tehtävänsä. Pienen lapsen läheisille toivon voimia. Onnettomuustutkintakeskuksen virkamiehenä – ja tässä tapauksessa myös äitinä - mieleen nousee vääjäämättä aina kysymys: Miksi jonkun pitää loukata tai kuolla ennen kuin pääsemme ennalta ehkäisyyn ja yleisen turvallisuuden parantamiseen?

Uhria emme saa takaisin. Onneksi kykenemme oppimaan.

OTKESin viestintäpäällikkö Tiina Bieber

Kuva: OTKES