Onnettomuuksista keskustelu on hyvä asia

Julkaistu 30.6.2020

Miten turvallisuutta saadaan aikaiseksi? Oma teoriani on, että turvallisuushakuisella toiminnalla on kaksi kulmakiveä. Ensimmäinen on tietoinen ja toistuva pohtiminen, mitä turvallisuutta vaarantavaa voi tapahtua. Toinen on itselle ja erityisesti muille tapahtuneista onnettomuuksista ja vaaratilanteista oppiminen. Tieto pitää tietysti hyödyntää toimintatapojen kehittämiseen. Sama ajatusmalli pätee työelämässä, harrastustoiminnassa ja kotona.

Omaan tekemiseeni onnettomuustutkijan ammatti on vaikuttanut jonkin verran. Jos huomaan, että jossain puuhassa meinaa tapahtua tapaturma tai joku vahinko, pyrin lopettamaan ja keksimään paremman tavan tehdä sama asia. Näin yritän toimia myös silloin, jos mieleen tulee joku töissä tai muualla tietooni tullut ikävään lopputulokseen johtanut tapahtuma. Tosin voi se sauna palaa onnettomuustutkijallakin, ja on myös kuvainnollisesti aika ajoin palanut.

Tietoisuus erilaisista onnettomuuksista vaikuttaa organisaatioiden ja yksilöiden toimintaan. Vaikutuksen suunta lienee enimmäkseen turvallisuutta parantava. Tämä on oivallettu ensimmäisenä ilmailussa, jossa onnettomuuksien tutkinnalla on pisin historia. Paljon tapauksia on tutkittu ja niistä on kohtuullisen avoimesti keskusteltu. Jokainen toimija lentokonevalmistajasta matkustajaan on voinut tiedostaen tai tiedostamattaan poimia itselleen hyödylliset tiedot.

Kaikkein vakavimmista onnettomuuksista oppimista varten on Onnettomuustutkintakeskus, jonka tutkintatyö kattaa vuosittain joitakin kymmeniä onnettomuuksia ja vaaratilanteita ilmailun, vesiliikenteen, raideliikenteen ja muiden onnettomuuksien aloilla. Heti tutkinnan alkaessa aloitettu aktiivinen viestintä tuottaa tietoa järkevän keskustelun ja kehittämisen pohjaksi. Tutkinnan päätteeksi julkaistava tutkintaselostus antaa mahdollisuuden syvällisemmälle pohdinnalle ja isommille toimenpiteille turvallisuuden parantamiseksi.

Onnettomuudet ovat monelle elämän käännekohtia ja joillekin elämän päätepiste. Myös yrityksiä voi kaatua. Ei ole ihme, että ne kiinnostavat ja aiheuttavat ihmisille monenlaisia tunteita. Ne horjuttavat turvallisuuden tunnetta, kohahduttavat, järkyttävät, mietityttävät ja houkuttelevat pohdintoihin ja salapoliisityöhön. Monella voi olla niihin yhtymäkohtia onnettomuuteen työn, vapaa-ajan tai muun elämänkokemuksen kautta. Keskustelua syntyy iltapäivälehdissä, netissä, työpaikoilla, terasseilla ja muissa ihmisten kohtaamisissa. Ja se on hyvä vaan. Mieltä painavat asiat tulevat käsitellyksi, ja jokainen voi hyödyntää kertynyttä tietoa töissä ja vapaa-ajalla. Keskusteluissa on mukana myös eri alojen ammattilaisia, joilla on erityinen mahdollisuus turvallisuuden parantamiseen.

Suurin mielenkiinto tapahtumiin on heti onnettomuuden tapahduttua. Meidän, joille kertyy tietoa onnettomuuksista, kannattaa hyödyntää tätä mielenkiintoa ja antaa keskustelulle mahdollisuus perustua faktatietoon. Oikeiden tietojen perusteella päästään sivuseikkojen spekuloinnista asioiden ytimeen ja syvällisempään oppimiseen. Ei tarvitse arvailla perusasioita väärin.

Suomessa tapahtuu vuosittain tuhansia kuolemaan johtaneita tapaturmia, joista ei liiemmälti ole saatavissa heti tai myöhemminkään tietoja. Sinänsä tärkeitä tilastotietoja kertyy ja julkaistaan, mutta numerot eivät innosta asioiden laajaan käsittelyyn, keskusteluun ja oppimiseen. Suurin osa vakavistakin tapaturmista jää kokonaan ilman julkista tietoa tai vain pienen uutisen varaan. Medialla ei usein ole edellytyksiä tarkempaan raportointiin. Esimerkkejä ovat miehen hukkuminen Hietaniemen uimarannalla, pyöräilijän kuolema Herttoniemessä, lapsen putoaminen kerrostalosta Havukoskella ja lapsen puristuminen kuoliaaksi Hartolassa. Saatavilla olleet tiedot ovat olleet niukat, jolloin tapahtumista oppiminen on olematonta. Suuri kiinnostuksesta syntynyt potentiaali jää hyödyntämättä. Myöhemmin asia ei enää liiemmälti kiinnosta, koska koko ajan tapahtuu uutta.

Yleisen edun vuoksi tarvittaisiin vähintään yleiskuvaus tapahtumista ja edes ensimmäisen tason vastausta miksi-kysymykseen. Esimerkiksi, miten ja miksi lapsi putosi kerrostalosta. Kun tietoa ei ole, rakennusten suunnittelijoilla tai edes rakentamismääräysten laatijoilla ei ole edellytyksiä tietää, kannattaisiko ikkunoita tai parvekkeita suunnitella ja toteuttaa jatkossa jotenkin toisin. Epäselväksi jää myös, mitä vanhemmat tai heidän tukiverkostonsa voivat tehdä paremmin tragedioiden välttämiseksi. Pyöräilyonnettomuuden tapauksessa liikennesuunnittelijoiden olisi hyvä tietää, millä tavoin risteysjärjestelyjä voisi kehittää. Samoin omat oppinsa voisivat ottaa autoilijat ja pyöräilijät. Hukkumistapauksissa mietityttää, että onko esimerkiksi uimarannoissa parannettavaa. Uskon, että onnettomuuksien uhrit pitäisivät tätä turvallisuuden kehittämispyrkimystä hyvänä, eivätkä olisi pahoillaan onnettomuutensa järkevästä ja faktoihin perustuvasta julkisesta käsittelystä.

Intresseistä suurin on mielestäni se, että onnettomuuksia sattuisi mahdollisimman vähän. Siksi toivon, että eri toimijat pohtivat viestintäkäytäntöjään ja että lainsäädännöllisiä esteitä turvallisuuden edistämiseen ja avoimuuteen poistetaan. Onnettomuuksista pitää pyrkiä keräämään ja jakamaan turvallisuuden parantamista hyödyttävät tiedot. Ei onnettomuuksissa ole paljonkaan oikeasti salassa pidettävää.

Jätä kommentti

Tähdellä ( * ) merkityt kohdat ovat pakollisia.