Kolme kuukautta onnettomuustutkintaviestintää

Julkaistu 20.8.2018

Tätä tekstiä näppäillessä harjoitteluani Otkesin viestinnässä on jäljellä enää muutamia päiviä. Tuntuu, että jo pelkästään helteidensä puolesta jonkinlaisiin historiankirjoihin jäävä vuoden 2018 kesä on viuhunut ohi lupia kyselemättä. Tunnetila on samanaikaisesti kiitollinen ja hieman absurdi, sillä se miten kivaa ja hyödyllistä juuri tämä harjoittelu on ollut, tuli kieltämättä pienenä yllätyksenä.

Palataan ajassa jonnekin tammikuun alun tunnelmiin ja Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston kuudennen kerroksen lukupaikoille, josta avautuivat näkymät Kinopalatsin lumisateiseen kaarteeseen. Joulut oli jouluiltu, maisterivaiheen viestinnän opintoja jäljellä enää muutama hassu kurssi ja päällimmäisenä sydäntalven ahdistuksen aiheena se, minkälaiseen harjoitteluun kesällä menisi. Päätös ei ole yhdentekevä, sillä usein työura lähtee urkenemaan juuri harjoitteluiden kautta. Yliopiston tarjoama harjoittelutuki antaa mahdollisuuden näyttää omaa naamaa ja osaamista suhteellisen matalalla riskillä harjoittelusopimuksen yliopiston kanssa tekevässä organisaatiossa. Opiskelijan tehtäväksi jää selvittää itselle minkälaisia tehtäviä mieluiten tekisi ja kirjoitella sitä mukaa sopivalla tavalla erottuvia ja kulloistakin rekrytoijaa miellyttäviä hakemuksia.

Alkuvuoden hämärät päivät kuluivat opintojen ohella Suomen yliopistojen Aarresaari-tietokannan harjoittelupaikkoja selaillessa, tavoitteena löytää ainakin aluksi mahdollisimman mielenkiintoisia tehtäviä. Vastaan tuli heti alkuvaiheessa muuan Onnettomuustutkintakeskus, organisaatio, josta en ainakaan muistanut koskaan kuulleenikaan, mutta joka tehtäväkuvauksen perusteella vaikutti sellaiselta paikalta, jossa minulla saattaisi olla jotakin annettavaa. Aiemmat viestintäharjoitteluni olivat nekin sijoittuneet valtion joko osittain tai täysin omistamiin organisaatioihin, joissa painittiin samankaltaisten viestintäkuvioiden kanssa. Eli paperit sisään ja ei kun seuraavaa paikkaa etsimään. Kevään kuluessa hain muutamiin eri ministeriöihin ja virastoihin, kirjakustantamoihin ja muutamaan muuhun kulttuurialan organisaation, kävin haastatteluissa, otin vastaan muutamia hakuprosessiin kuuluvia "tällä kertaa valintamme ei kohdistunut sinuun…"-viestejä, kunnes sitten jossain kohtaa huhtikuun loppupuolta puhelin soi ja sain kutsun haastatteluun Otkesille. Viikkoa myöhemmin tuli sitten vieläkin mukavampi puhelu.

Nyt kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen olen tehnyt melko älyttömän kattauksen erilaisia viestintätehtäviä. Perus Office-työkalujen käytön lisäksi olen tehnyt erilaisia luku- ja kirjoitustehtäviä, haastatteluja, taittoa, kuvanmuokkausta, videoita, aloittanut somekanavia (Instagram ja LinkedIn), muokannut niiden visuaalista ilmettä ja raportoinut Otkesin toiminnasta ja availlut ovea "ottopojille". Pienen (lue yhden hengen, paitsi suuronnettomuuksissa viestintäryhmäksi kasvavan) viestintäorganisaation ehdottomia etuja on harjoittelijan näkökulmasta se, että järkeviä hommia riittää heinäkuun helteilläkin riittämiin. Tehtävien erilaisuus on ollut hyödyllistä, sillä se on mahdollistanut monien eri ohjelmien ja tehtävien opettelun ja/tai muistin virkistämisen. Tässä on ollut suurena apuna myös äärimmäisen kannustava ja oma-aloitteisuutta tukeva johto ja työympäristö. Heti alun tutustumisvaiheen jälkeen ideoita on kyselty ja niitä on vastaanotettu, itseohjautuvuudelle annettu tilaa, mokat annettu anteeksi ja ilmapiiri ylipäätään on ollut hyvin keskusteleva ja innostava. Harjoittelijan motivaatiolle on kuolemaksi, jos organisaation vakihenkilöstö ei osoita innostuneisuutta omaa työtään kohtaan. Otkesilla tätä ongelmaa ei ole.

Alun perehdytykselle antaisin kysyttäessä kiitettävän arvosanan, enkä ole törmännyt vastaavanlaiseen systeemiin missään aiemmassa organisaatiossa. Perehdytys tapahtui ripottaen noin kahden viikon aikana, jonka tuloksena tutuiksi tulivat Otkesin historia ja tehtävä, eri tutkintahaarojen johtajat ja niiden tehtävät, muut tutkijat, sekä tietenkin päivittäiseen toimistoelämään kuuluvat jutut. Henkilökuntaan tutustuminen perehdytyksen "oppituntien" kautta on nerokas keino upottaa uusi työntekijä yhteisöön, sillä näissä tilanteissa perehdytettävä saa asettua turvallisesti oppilaan rooliin, esittää hölmöjä kysymyksiä, sekä jutella kiireettömässä tilassa kahden kesken kunkin perehdyttäjän kanssa.

Toinen harjoittelun kannalta hyödyllinen asia oli pääsy mukaan alkukesän SAR2018-harjoitukseen Helsinki-Vantaan lentokentälle. Harjoitus ajoittui ensimmäiselle viikolle ja sen kautta pääsi näkemään heti niitä viranomaisyhteistyön käytäntöjä, joissa Otkes on mukana. "Tilannehuone", johon oli kokoontunut poliisin ja eri pelastusalan ammattilaisten ja viranomaisten edustajia, oli vaikuttava näky, joka avasi konkreettisella tavalla heti alkuun sen, minkälaista toimintaa olisi odotettavissa esimerkiksi lentoliikenteen suuronnettomuuden tapahtuessa.

Kuten alussa mainitsin, kesä on mennyt vauhdilla, mutta se on ollut äärimmäisen antoisa ja laittanut liikkeelle useita mielenkiintoisia kehityssuuntia sekä työ- että siviilijussin elämässä. Heittäytymättä nyt täysin sentimentaaliseen päätyyn haluaisin kiittää palkkauksestani päättäneitä mahdollisuuden antamisesta ja koko työyhteisöä tuesta ja mukavasta ilmapiiristä. Tammikuussa paikkaa hakiessani en tiennyt lainkaan mitä odottaa ja nyt en voisi olla kiitollisempi kuluneen kesän tapahtumista. Kohta pakkaan kamani ja lähden kohti seuraavia juttuja, mutta useimmat näen seuraavan kerran vielä Haminan asiantuntijapäivillä.

Kommentit (1 kpl)

21.08.2018 klo 18:03 Timo Heikkilä

Kiitos Jussi,
Positiivisin ilmein olit aukaisemassa meille ottopojille ovea ja hienosti hoitui tiedotushommat aina Juhannuskirjettä myöten.
ps. Onnea uudesta pestistä Otkesissa!

Jätä kommentti

Tähdellä ( * ) merkityt kohdat ovat pakollisia.